Puhelimeeni tuli viesti. Kurotin kädelläni kohti olohuoneen pöytää sormet ilmaa haroen. Ei, en anna periksi, sillä olisihan se aivan liian raskasta laittaa läppäri sivuun ja nousta ottamaan puhelin pöydältä. Kurotan viimeisen kerran oikein kunnolla, ylettäen vihdoin puhelimeen.
Avasin viestin. Sen lähettäjä oli joku puolituttu, joka ei koskaan ole edes yrittänyt pitää yhteyttä.
"Hei, kuulin tässä äskettäin, että oot taas..."
Suljin viestin. Minua ei juurikaan kiinnostanut viestin sisältö, mutta sisälläni kiehui.
Laitoin puhelimen takaisin pöydälle ja nojauduin sitten uudelleen sohvan selkänojaan. Kauanko tätä voi vielä jatkua? Mitä minun täytyy tehdä, jotta kukaan ei enää levittelisi valheita ja antaisivat minun olla?
Suljin silmäni kuvitellen itseni kauas, maille kaukaisille, pois häikäilemättömien ihmisten keskuudesta. Niin kauas, että kukaan ei voisi tavoittaa minua, avaruuteen, toiselle planeetalle, universumin toiselle laidalle. Olemattomiin.
Ei. Ei missään nimessä. Minun ystäväni tietävät totuuden. Eikö se ole kaikkein tärkeintä? Luovuttaisinko muka? Sitähän ne kiusankappaleet haluavat. Minä näytän, etten kaadu. Ne leikkii tulella, mutta olen sytytysnestettä.
En anna periksi.
, Sanni
, Sanni
